Gayle Formanin yliluonnollisia elementtejä sisältävä "Jos vielä jään"

Formanin kirja ei ole aivan tavallinen nuortenromaani

Gayle Formanin nuortenromaani ”Jos vielä jään” (WSOY 2009) käsittelee yhden vuorokauden ajan 17-vuotiaan Mia-tytön selviämistä eräänä lumisena talviaamuna tapahtuneesta auto-onnettomuudesta. Onnettomuuden jälkeen Mian hyvin läheisessä ja musikaalisessa perheessä Mia on ainoa eloonjäänyt. Hän kuitenkin huomaa välittömästi onnettomuuden jälkeen irtautuneensa omasta ruumiistaan eräänlaiseen muille näkymättömään ”välitilaan”, jossa hän seuraa oman tajuttoman ruumiinsa hoitoa sairaalassa ja tutkii miten läheiset ottavat menetykset vastaan. Kirjan aikana Mia muistelee ja käy läpi tunteellisesti siihenastista elämäänsä, edesmennyttä perhettään, musiikkia sekä poikaystäväänsä Adamia tehdessään kaikkien aikojen suurinta päätöstään: jäädäkö vai eikö jäädä? Millaista elämä olisi, jos hän alitajuntaisesti päättäisi koomassa ollessaan kuolla? Olisiko jääminen silti parempi vaihtoehto, vaikka koko perhe menehtyi? Tästä kirjan nimikin kertoo.

Juoksen takaisin ojalle ja näen, että sieltä sojottaa käsi. – – Kun menen lähemmäs, huomaan metallin välkähdyksen ja hopeisen amulettiranneketjun – –. Minun ranneketjuni. Se oli minun kädessäni aamulla. Katson rannettani. Minulla on se vieläkin. Menen hitaasti lähemmäs ja tiedän nyt, ettei ojassa makaa Teddy. Vaan minä. (s. 18)

Miljööltään kirja sijoittuu pääosin Yhdysvaltoihin Oregonin osavaltiossa sijaitsevaan sairaalaan, jossa Mia viettää melkeinpä koko kirjan ajan oudossa ”välitilassaan”. Forman on onnistunut luomaan kirjaan miellyttävän tunnelman ja monet kohdat, kuten kirjan alussa oleva talviaamukohtaus, tuntuivat hyvin kodikkailta. Mielestäni juuri kirjan alku on teoksen miellyttävin kohta. Olisinkin kaivannut enemmän teoksen alun tapaista ”tavallista tarinointia” Mian perheen normaalista elämästä, sillä heti onnettomuuden jälkeen kirjan tyyli muuttuu huomattavasti kolkompaan suuntaan.

Teoksen kerronnasta löytyy dialogia reilusti. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjan luvut on nimetty tapahtumien kellonaikojen mukaan.

Mian perhe on hyvin läheinen ja kaikki perheenjäsenet ovat hyvin musikaalisia. Musikaalisuus nousee esille käytännössä melkein jokaisella sivulla jollain tavalla. Sen nostamista aivan niin suureen rooliin en oikein osannut odottaa. Mielestäni perhe tuntui välillä jopa liian ihanteelliselta ja oudolta varsinkin juuri musikaalisuuden osalta, mikä osaltaan vähensi kirjan juonen uskottavuutta. Päähenkilö Mia soittaa selloa ja hän on pyrkimässä tunnettuun Juilliardin musiikkikouluun. Häntä voisi kuvailla ahkeraksi ja omallaan tavallaan rauhalliseksi. Mia kertoo koko kirjan minä-kertojana. Kirjasta löytyy muutama hämmentävä kohta, joissa lukija ei tiedä puhuuko Mia omasta ”irtautuneesta yliluonnollisesta haamuasemastaan” vaiko sairaalan sängyllä makaavan ”ruuminsa” asemasta.

Kirjan sivuhenkilöitä ovat perheenjäsenten lisäksi Mian poikaystävä Adam ja paras ystävä Kim. Kimin ja Mian välit eivät aina ole olleet mitenkään hyvässä kunnossa, mutta he ovat oppineet ymmärtämään toisiaan. Lisäksi teoksen aikana Mian suhde Adamiin saa tummia pilviä ylleen, sillä Mian pääseminen Juilliardiin tarkoittaisi eroa Adamista.

Kirjaa kokonaisuutena pohtiessaan merkittäviksi teemoiksi voi löytää valintojen tekemisen, musikaalisuuden ja kuoleman. Musikaalisuuteen liittyy myös kirjan motiivi, sello, jota Mia soittaa.

Koko lukukokemuksen ajan mielessäni pyöri kaksi kysymystä: ”Missä ihmeen tilassa Mia oikein on?” ja ”Minkä ratkaisun hän tekee?”. Lukemisen loppuvaiheilla kuitenkin huomasin kirjan sivujen uhkaavasti vähenevän ilman, että vastauksista kumpaankaan kysymykseen oli pienintäkään merkkiä! Liikaa kirjan juonta paljastamatta voin mainita, että lopulta viimeiseltä sivulta vastaukset kysymyksiin löytyvät; tosin vain jälkimmäiseen ja sekin oli ilmaistu ärsyttävän avoimella tavalla. Itse elättelin toivetta, että kirjan loppuratkaisu saisi minut haukkomaan henkeäni nokkeluudellaan, mutta siitä se ikävä kyllä oli kaukana.

Vain 191-sivuisena kirja on tiivis luettava varsinkin, kun se lähtee tehokkaasti liikkeelle ja onnettomuus tapahtuu kuudennellatoista sivulla. Loppupäätelmänä koen kirjan olevan mukavan mielenkiintoinen, vaikkei se aivan vastannut odotuksiani ja vaikka mielestäni juonesta katoaa tietty tyyli loppua kohden.